Teimme rataa, -josta mukaelma alla, kahdessa osassa. Ensin kepeille saakka ne mukaan lukien. Alku nikotteli aa:n kontaktin osalta, jossa jouduimme muistuttelemaan mitä ’alas’ –käsky meinasikaan??!! Panu oli tänään sitä mieltä, että kontakteille ei pysähdytä vaan jatketaan täysillä eteenpäin. Katsonkin tässä kohtaa peiliin ja totean, että olen näköjään unohtanut, jotta kontaktit ovat ikuisuusprojekti ja ohjaaja on itse päästänyt kontaktit lievästi retuperälle:/ Alkuosa jatkui suorasta putkesta toiseen ja en saanut Panua irtoamaan suoraan, vaan se kyseli taakseen, että putkeenko se oli ja meni vasta sitten..;)
Hyppyjen jälkeen ’työnsin’ Panun kaarevan putken oikeaan päähän, joten ei ongelmaa tässä. Kepit pienestä avokulmasta alkoivat hyvin, mutta ohjaus oli lepsua ja Panulla sekosi jollakin tapaa pasmat. Korjattiin sitten ja kepit menivät hienosti. Panu vaatii, tarvitsee ja kaipaa ohjausta radan jokaisella sekunnilla, missään kohtaa ei saa herpaantua, sillä sekunnin sadasosan lapsus voi olla sitten se missaus!Teimme radan alkuosan pariin otteeseen ja muutoin se sujui, lukuun ottamatta vaikeaa suorasta putkesta toiseen irtoamista. Kummallakin kerralla piti vilkuilla ja kysellä putkien välissä.
Toinen osa aloitettiin kepeillä ja kaarrettiin hypyn jälkeen jälleen putkiyhdistelmään, joka äänenavauksen jälkeen toisella kerralla meni paremmin. Eli Panun putkessa ollessa aloin jo pitämään ääntä, jotta se tietäisi ulos tullessa kääntyä tiukasti taakseen oikealle. Niina patisti käskytykseen entistä aiemmin, kuin mitä tein, sillä valitettavasti tuppisuuna oleminen tuntuu olevan jo vakiomoodi meikäläisen ohjaustouhuissa:/ Huoh! Kakkoskiekka mainiosti puomille, jossa ’alas’ –käskyn vakuudeksi nyt palkkasin Panua. Loppusuoran suora putki plus kolme hyppyä meni ensmäisellä kerralla takkuisesti, mutta jo irtosi Panu toisella kerralla, kun muistin käskyttää kovaa ja korkealta:D
Kaiken kaikkiaan paljon vaativa reeni, mutta myös antoisa monella tapaa. Panun menoon ja meininkiin olen hyvin tyytyväinen ja onnellinen, mutta ohjaajan pitäisi hiukan palata taaksepäin eräissä perusasioissa. Eniten asenteessa! Hienoa ja herättävää, kun on saa sellaista reality bites –palautetta aina välillä, niin ei tule takapakkia pitkässä juoksussa koirakon yhteispelissä. Eli tämän harkan jälkeen mietin tässä niin, että etenemisessä ja harjoittelussa yleensäkin tulisi olla mielummin hitaan ja verkkaisen perusteellinen sekä innostavasti ja iloisesti palkitseva, kuin koiralta liikaa liian lyhyessä aikataulussa vaativa tyranni. En millään myönnä olevani agilitytyranni ja kyllä palkkaan sekä kehun sesseäni runsaskätisesti, mutta omia puutteitaan tai virheitään aina näe kokemattomuuttaan, kun on liian lähellä itseään ja koiraansa;-))) Loppupeleissä haluan ja tavoittelen agiradalla sitä tunnetta, joka syntyy yhteisestä vauhdin huumasta, onnistumisista ja Panun nauravasta naamasta ja iloisesti liehuvasta hännästä:)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti